Pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa annoin mielen vaeltaa ulkoillessa. Mitä jos mukana olisikin koiran lisäksi kaksi pikkuista. Katselisimme lintuja ja ötököitä. Tekisimme puroja lätäköstä toiseen ja tutkisimme kivenkoloja. Haluaisin näyttää heille kaikki ihmeellisyydet. Ulkoilun jälkeen voisimme grillata makkaraa ja juoda kuumaa mehua. Sisällä sohvalla peiton alle käpertyisi viluisen koiran lisäksi ehkä joku muukin.
Luonnon näyttämisen lisäksi haluaisin joskus antaa lapsille mahdollisuuden lomaan. Sellaiseen lomaan, jossa tärkeimmät varusteet olisivat uikkarit, aurinkolasit ja lippis. Rannekkeella saisi mahan täyteen ranskalaisia perunoita, kananugetteja, jätskiä ja limua. Arjen ja rutiinien vastapainoksi voitasiin vain olla yhdessä.
Tiedän tietenkin, että todellisuus voi olla jotain ihan muuta. Ehkä emme saa kiintymyssuhdetta toimimaan ja ehkä heitä vain pelottaa kaikki. Mutta olen kuullut, että tuollaiset mielikuvat voivat parantaa onnistumisen mahdollisuutta. Kaikki keinot on käytettävä, myös haaveilu.

Porvoon tapahtuma on myös tuonut mieleen tulevien adoptiovanhempien testaamisen ja tarkastamisen. Haimme äskettäin jatkoa adoptioluvalle. Tilasimme virkatodistukset ja rikosrekisteriotteet. Kävimme lääkärintarkastuksessa ja sosiaalityöntekijän juttusilla. Teimme kotitehtävän ja täytimme lomakkeita. Selvitimme taloudellisen tilanteemme, turvaverkostomme, kykymme hakea apua ja vaikka mitä muuta. Kuinka monta biologista vanhempaa testataan? Sanooko kätilö synnytyslaitoksella: "Katselimme teidän tiliotteidenne saldoja ja palkkakuitteja, ette te kuulkaa pysty huolehtimaan tästä lapsesta. Onko teillä edes hänelle omaa huonetta, ja mihin päiväkotiin ajattelitte hänet laittaa?". Valmistellaanko biologisia vanhempia siihen, että kaikki ei välttämättä menekään hyvin? Lapsi voi olla erityistarpeinen, miten on oman jaksamisen laita. 
Ehkä pitäisi vain olla tyytyväinen, että me olemme tähän mennessä läpäisseet kaikki eteemme asetetut testit.