Lapsiesitys

 Lapsiesitys, katsomismatka ja hakumatka

Blogi on ollut hiljainen pitkän ajan. Arki on vienyt mennessään ja vapaa-aikaa ei oikeastaan ole juuri ollenkaan. Varsinkaan nyt, kun korona pakottaa olemaan kotipiirissä. 

Ajattelin nyt palata ajassa taakse päin ja kertoa lapsiesityksen saamisesta, katsomismatkasta ja hakumatkasta. Tämä on hyvä tehdä ennen kuin asioita ei enää muista. Ja ehkä joku vielä etsii tietoa Bulgarian adoptioista.

Saimme lapsiesityksen 11.6.2018. Oli ensimmäinen kesälomapäiväni. Olin ollut edellisenä iltana ystäväni kanssa ihailemassa Hollywood Vampiresia ja nautin, että sain nukkua pitkään. Puhelin kuitenkin keskeytti unet. Puhelinmyyjä, ajattelin. Päätin sitten kuitenkin vastata: "Helsingin kaupungin adoptiopalveluista huomenta!". Tässä kohtaa olinkin jo sitten hyvin hereillä. Olimme noin viikkoa aikaisemmin kyselleet tilannetta ja periaatteessa olimme valmiita luovuttamaan, koska odotus tuntui vaikealta. Odotin siis huonoja uutisia. Virkailija kertoi, että hänellä on hyviä uutisia. Siinä kohtaa alkoivat kyyneleet valua. "Täällä olisi teille 2-vuotiaat kaksospojat odottamassa Mustanmeren rannalla". Loput puhelusta menikin sitten suurimmaksi osaksi ohi. Sen sentään muistin, että asialla olisi nyt kiire ja meidän pitäisi miehen kanssa lähteä heti Helsingin kaupungin adoptipalvelujen toimistoon. Mieheni oli hetkeä aikaisemmin lähtenyt ajamaan töihin. Sain hillittyä itkua sen verran, että sain soitettua hänelle. Hän olikin sopivasti vielä tankkaamassa aika lähellä kotiamme. Sanoin hänelle, että nyt kannattaa istua. Hän luuli, että nyt tulee todella huonoja uutisia. Siinä sitten yhdessä itkettiin ja ihmeteltiin. Hän lähti ajamaan takaisin kotiin. Ihmettelin, kuinka matka kestää niin pitkään. Oli kuulemma pitänyt vetää vähän happea.

Monta itkuntäytteistä puhelua myöhemmin lähdimme kohti Helsinkiä. Helsingin kaupungin toimistossa saimme luettavaksi poikien lääkärintodistukset sekä muut tiedot, joita heistä oli saatavilla. Lisäksi saimme lastenkodissa otetut kuvat. Keskittyminen oli kyllä aika huonoa edelleen. Päässä vain surrasi. Tilanne oli kuitenkin se, että meille oli jo valmiina ehdotus katsomismatkan ajankohdaksi, sekä hotellisuositukset. Ja meidän pitäisi pikaisesti tehdä päätös lähdemmekö matkalle.
Eihän tässä todellisuudessa kuin yksi vaihtoehto: katsomismatka kutsui! Matkan ajankohta oli 30.6.-7.7.2018.

Seuraavassa postauksessa sitten katsomismatkan tunnelmiin.

Meidän perhe

Puoli vuotta sitten meistä tuli vanhempia. Istuimme autossa matkalla Sofiaan. Mukana oli kaksi pientä, aika reipasta, poikaa. He puhuivat vähän bulgariaa. Illalla söimme ensimmäistä kertaa yhdessä, pesimme pojat ja aloimme opetella hampaiden pesua. Kaikki vähänkin pidemmät matkat kuljettiin rattaiden kanssa.

Nyt meillä asuu kaksi erittäin reipasta poikaa. Nukkumiset, syömiset, peseytymiset ja potalla käymiset sujuvat ongelmitta. Ulkona pyöräillään, potkitaan palloa, tehdään puroja, kävellään pitkiä lenkkejä ja riehutaan. Sisällä riehutaan myös ja säännöllisin väliajoin koetellaan vanhempien hermoja. Kaikkea säestää suomenkielinen selostus.

Aika on mennyt ihan älyttömän nopeasti. Ja pitää todellakin pysähtyä ja irroittautua arjesta, jotta ymmärtää kuinka onnekkaita olemme.

Pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa annoin mielen vaeltaa ulkoillessa. Mitä jos mukana olisikin koiran lisäksi kaksi pikkuista. Katselisimme lintuja ja ötököitä. Tekisimme puroja lätäköstä toiseen ja tutkisimme kivenkoloja. Haluaisin näyttää heille kaikki ihmeellisyydet. Ulkoilun jälkeen voisimme grillata makkaraa ja juoda kuumaa mehua. Sisällä sohvalla peiton alle käpertyisi viluisen koiran lisäksi ehkä joku muukin.
Luonnon näyttämisen lisäksi haluaisin joskus antaa lapsille mahdollisuuden lomaan. Sellaiseen lomaan, jossa tärkeimmät varusteet olisivat uikkarit, aurinkolasit ja lippis. Rannekkeella saisi mahan täyteen ranskalaisia perunoita, kananugetteja, jätskiä ja limua. Arjen ja rutiinien vastapainoksi voitasiin vain olla yhdessä.
Tiedän tietenkin, että todellisuus voi olla jotain ihan muuta. Ehkä emme saa kiintymyssuhdetta toimimaan ja ehkä heitä vain pelottaa kaikki. Mutta olen kuullut, että tuollaiset mielikuvat voivat parantaa onnistumisen mahdollisuutta. Kaikki keinot on käytettävä, myös haaveilu.

Porvoon tapahtuma on myös tuonut mieleen tulevien adoptiovanhempien testaamisen ja tarkastamisen. Haimme äskettäin jatkoa adoptioluvalle. Tilasimme virkatodistukset ja rikosrekisteriotteet. Kävimme lääkärintarkastuksessa ja sosiaalityöntekijän juttusilla. Teimme kotitehtävän ja täytimme lomakkeita. Selvitimme taloudellisen tilanteemme, turvaverkostomme, kykymme hakea apua ja vaikka mitä muuta. Kuinka monta biologista vanhempaa testataan? Sanooko kätilö synnytyslaitoksella: "Katselimme teidän tiliotteidenne saldoja ja palkkakuitteja, ette te kuulkaa pysty huolehtimaan tästä lapsesta. Onko teillä edes hänelle omaa huonetta, ja mihin päiväkotiin ajattelitte hänet laittaa?". Valmistellaanko biologisia vanhempia siihen, että kaikki ei välttämättä menekään hyvin? Lapsi voi olla erityistarpeinen, miten on oman jaksamisen laita. 
Ehkä pitäisi vain olla tyytyväinen, että me olemme tähän mennessä läpäisseet kaikki eteemme asetetut testit.

Odotus jatkuu

Täällä ollaan edelleen. En ole päivittänyt blogia, koska en ole oikein tiennyt mitä tänne kirjoittaisin. Vuosi on vierähtänyt ihan arkisissa hommissa, satunnaisesti lomaillessa ja matkustellessa.
Vuodenvaihteessa teimme taas vuosipäivityksen Bulgariaan. Allekirjoitimme pari lomaketta, kävimme otattamassa valokuvan ja päivittelimme erityistarvelistaa. Tämä paketti lähti kohti Bulgariaa. Eilen tarkistin Bulgarian oikeusministeriön taulukosta, että tietomme ovat oikein. Ja kyllähän ne ovat: one child under 3 years or 2 children under 6 years. Rekisteröitymisestä on nyt kulunut kolme vuotta. Syksyllä käynnistynee jälleen jatkoluvan haku. Kävin läpi tuota Bulgarian oikeusministeriön listaa. Suomalaisia hakijoita on listalla nyt 23 kappaletta. Me olemme päivämääräjärjestyksessä ensimmäisinä. Edellämme on noin 50 muuta useampaa lasta odottavaa ja reilu 400 odottajaa yhteensä. Mutta lapsiesitykset eivät tule päivämääräjärjestyksessä vaan lapsille etsitään parhaat mahdolliset vanhemmat. En tiedä tarkasti mitä kaikkea tuohon kuuluukaan.
Osallistumme ensi viikolla Helsingin kaupungin adoptiopalvelujen järjestämään Bulgaria-infoon. Ehkäpä saamme siellä taas uutta tietoa tämänhetkisestä tilanteesta.  


Kulunut vuosi on siis sujunut ihan töitä tehdessä ja vuosilomia vietellessä. Tein noin vuosi sitten reissun Kreetalle 11-vuotiaan kummityttöni ja 14-vuotiaan "otto"veljentytön kanssa. Tämä oli kummitytölleni ensimmäinen etelänmatka. Oli kyllä ihanaa katsella kuinka hän nautti auringosta, altaassa pulaamisesta ja merestä.
Kesän lopulla kävin moikkaamassa kaveriani Kööpenhaminassa. Sää suosi meitä ja pääsimme viettämään myös rantapäivän Silta-sarjasta tutun sillan siintäessä taustalla. Matka oli kaikin puolin onnistunut. On aina niin kivaa saada opastusta paikalliselta.
Syksyllä teimme ruskaretken Suomen Lappiin, Pyhä-Luoston kansallispuistoon. Myös tämän vuoden puolelle mahtuu jo yksi reissu. Kotiuduimme viikko sitten Gran Canarialta. Olimme todella pitkästä aikaa reissussa miehen kanssa kahdestaan. Juhlistimme näin meidän molempien nelikymppisiä. Minulla tuo maaginen lukema tuli täyteen viime vuonna ja miehellä tammikuun alussa.


Tämän vuoden puolella jouduimme myös luopumaan pitkäaikaisesta perheenjäsenestämme. Vanha koiruutemme, Kamu, jouduttiin lopettamaan helmikuun lopussa. Kamu oli jo pitkään ollut vähän raihnaisessa kunnossa. Se ei ollut varsinaisesti kipeä, vanhuus vain vaivasi. Hyvin se kuitenkin jaksoi vielä syksyn ruskaretken. Mutta nyt oli sitten tullut aika luovuttaa. Se sairasti noin viikon ja sinä aikana sitä tutkittiin useaan kertaan. Ruuansulatus ei enää toiminut. Voi olla, että sillä oli kasvain mahassa. Me emme halunneet sen kärsivän enää, joten saattelimme Kamun matkalle kohti sateenkaarisiltaa.
Kamu jätti sekä kotiin että sydämiimme todella ison aukon.


Tästä lähdemme taas eteenpäin odotuksessa. Odotusaika on viimeisimpien tietojen mukaan 5 vuotta, joten ehkäpä olemme yli puolen välin.

Nälkäpeli

Yritän ajatella positiivisesti. Mutta tässä kohtaa pitää lyödä kylmät totuudet tiskiin.


Lapsitiedon saamisen odotusaika Bulgariasta on venynyt viiteen vuoteen. Tähän päälle lisätään vielä katsomismatka, asian käsittely oikeudessa ja hakumatka. Aletaan olla lähellä kuutta vuotta. Meillä on nyt kaksi vuotta odotusta takana. Emme ole vielä edes puolessa välissä. Koko prosessihan on alkanut jo paljon aikaisemmin. Ensin keskenmenoja ja tutkimuksia, sitten adoptioneuvontaa ja kotiselvityksen odottelua. Kyllä on tällä "raskaudella" mittaa. Koko tämän ajan pitää tietenkin olla terve, taloudellisen tilanteen pitää olla tasainen ja mahdollisimman hyvä. Pitää jatkuvasti todistella, että on tarpeeksi pätevä hoitamaan lasta. Joskus mietin onkohan Madonnalle, Angelina Jolielle tai Brad Pittille sanottu, että kyllähän te nyt ymmärrätte, että ette tule nukkumaan enää ikinä ja teidän pitää luopua kaikesta perheen ulkopuolisesta elämästä.


Silloin tällöin odotuksen lomassa pääsemme täyttämään uusia papereita, ottamaan kuvia, tapaamaan sosiaalityöntekijöitä JA taistelemaan asioidemme hoidon puolesta. Tähän saakka mikään ei ole ollut helppoa.
Nyt palvelunantajamme, Helsingin kaupunki, on lopettanut uusien hakemuksien vastaanottamisen koskien kaikkia kohdemaita. Palvelut ajetaan alas. Meille on luvattu, että olemassa olevien asiakkaiden adoptioprosessit hoidetaan loppuun saakka. Aika lienee näyttää pitääkö tämä paikkansa.


Mielestäni tämä on kuin Nälkäpeli -elokuvasta. Katsotaan kenen pää, kroppa ja talous kestävät loppuun saakka. Palkinnon saaminenkin on epävarmaa.

Sisko ja sen veli

Tai sisko ja sen sisko, tai veli ja sen veli. Kaikki käy!

Neuvonnan alkuvaiheessa, melkein kolme vuotta sitten (??!!), väläytimme mahdollisuutta sisarusadoptiosta. Homma kuitenkin jäi, sosiaalityöntekijät ehkä vähän muuttivat mielemme. Jonkin aikaa sitten ensimmäinen lupamme oli menossa umpeen ja jatkoluvan hakeminen tuli ajankohtaiseksi. Otimme sisarusadoption uudelleen esille. Ja näin sitten lähdimme hakemaan jatkolupaa ja muutosta lupaan, elikkäs lupaa sisarusadoptiolle.
Luvan hakeminen oli rankkaa, stressaavaa, kuluttavaa ja mitä vielä muuta. Kaikesta huolimatta, saimme eilen viestin: olemme saaneet luvan sisarusadoptiolle!!!
Jännitys ja stressi purkaantuivat itkuna ja tärinänä, töissä tietenkin, missäs muualla. Onneksi huonekaverini on ollut mukana jännityksessä ja oli kovin iloinen, kun sermin takaa kuului ilon nyyhkytystä kiroamisen sijasta.

Nyt adoptiomatkamme jatkuu vähän erilaisena. Meitä voikin jonain päivänä olla neljä!
(Vieläkin vähän itkettää...)

Nyt pitää ryhdistäytyä

Tässä blogin kirjoittelussa nimittäin. On ollut ihan liian pitkä tauko edellisestä kerrasta. Ihana lukijakin kyseli, että mitä kuuluu.
Jotenka, mitä kuuluu. Huhtikuun alussa vietin pienen loman ja opettelin elämään uusien pillerien kanssa. Kävimme myös mökillä tekemässä kevätsiivousta. Toukokuu näyttää kalenterissa aika hiljaiselta. Töitä tehty siis. Kesäkuu onkin jo ollut sitten menevämpää aikaa. Kävin kaverin kanssa risteilyllä Tallinnassa. Saimme nauttia yhdestä kovin harvassa olleista aurinkoisista päivistä. Söimme, shoppailimme ja hölötimme. Kiva päivä! Heti seuraavaksi oli vuorossa Lintsi-päivä. Otimme mukaan veljen tytön, jonka lemppari on puuvuoristorata! Sade ei tuntunut lapsia haittaavan. Itse lähinnä pitelin sateenvarjoa ja katselin muiden kieppumista. Juhannuspäivänä juhlistimme äitini eläkkeelle pääsyä. Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna puolestamme juhlimme Saksasta tulleen ystävän 50-vuotispäiviä mökillämme.
Näin päästäänkin heinäkuuhun. Heinäkuun on täyttänyt lähinnä töiden teko. Muut ovat olleet lomalla ja minä olen odottanut lomaa. Ja ihan kohta se alkaa! Enää tämä ja huominen päivä töitä! Sitten koittaa kolmen viikon loma! Suuren suuria suunnitelmia ei ole. Yksi Helsinki-päivä tanskalaistuneen ystävän seurassa, risteily Tukholmaan ja talon maalausta. Niitä kesäkelejä odotellaan edelleen....


Sitten arjesta adoptioon. Meillä on seuraavaksi vuorossa adoptioluvan uusiminen. Olemme saaneet siihen ohjeita ja tapaaminen sos. toimistoon on sovittu syyskuulle. Nyt ei onneksi tarvitse kerätä ihan yhtä paljon papereita kuin edellisellä kerralla. Tarvitsemme virkatodistukset ja lääkärintodistukset. En vielä tiedä mitä syyskuun tapaaminen pitää sisällään. Papereissa luki, että meidän on pitänyt käyttää odotusaika adoptioon valmistautumiseen. Ja niinhän me olemme tehneet. Olemme käyneet koulutuksissa, liittyneet Suomi-Bulgaria -seuraan, olen perustanut Facebook-ryhmän odottajille, olemme käyneet lastenlääkärin vastaanotolla ja päivittäneet SN-listan, ja vaikka mitä. Päivääkään ei kulu, ettei lapsi olisi mielessä. Sen voin vaan sanoa, että tämä odottamien on rankkaa. Vielä rankemmaksi odotuksen tekee kaiken epävarmuus. Bulgariasta on kuulunut sekalaisia tietoja. Tilastojen mukaan odottajia on huimasti enemmän kuin adoptiossa olevia lapsia. Suurin osa lapsista on erityistarpeisia. Mutta meillä ei ole tietoa miten erityistarpeet Bulgariassa luokitellaan. Emme tiedä olemmeko täyttäneet SN-listaa tarpeeksi, että voisimme saada lapsiesityksen lievästi erityistarpeisesta lapsesta. Emme myöskään tiedä millä perusteella lapsiesityksiä annetaan. Kansainvälisessä Facebook -ryhmässä olen huomannut, että osa odottaa neljä vuotta, osa kaksi vuotta, vaikka erityistarpeissa ei olisi kuin pieniä eroja. Sen sentään tiedän, että Bulgaria ei anna etusijaa lapsettomille odottajille. Amerikkalaisilla odottajilla on yleensä useampi lapsi ennestään.
Joten, emme voi tehdä mitään muuta kuin odottaa ja toivoa.